Aaro Hellaakoski

AARO HELLAAKOSKI

Syntyi Oulussa 22.6.1893 Kuoli 23.11.1952. Vanhemmat lehtori Antti Rietrikki Hellaakoski ja Maria Lindman. Avioliitossa 24- opettaja Lempi Alina Aaltosen kanssa. Lapset Katri 25, Eero 29. Ylioppilas 13, fil.kand. ja maisteri 19, fil.lis. ja fil.tri 29. - Luonnonhistorian ja maantieteen opettajana Helsingin suomalaisessa yksityislyseossa 25-27, vanhempana lehtorina Helsingin suomalaisessa tyttölyseossa 27-34, yliopettajana Tyttänormaalilyseossa 35-52, dosentti Helsingin yliopistossa 30-52. Julkaissut Runoja 16, Nimettömiä lauluja 18, Me kaksi 20, Elegiasta oodiin 21, Suljettujen ovien takana 23, Maininki ja vaahtopää 24, Iloinen yllätys 27, Jääpeili 28, Valitut runot 40, Huojuvat keulat 46, Hiljaisuus 49, Taidetutk. T.K. Sallinen 21, geol. -maant. tutkimus Suursaimaa 22, Puulan järviryhmän kehityshistoria (väitöskirja) 28, Die Eisstauseen des Saimaa-Gebietes 34, Zur Tiefenkarte des Saimaa-Sees 40.

Lähde: Helsingin II normaalikoulun matrikkeli,1994

Lehtori Hellevi Arjavan pitämä päivänavaus 14.10.1993

AARO HELLAAKOSKI

Voin hyvin nähdä itseni pienenä oppikoulun ekaluokkalaisena (vastaa nykyistä ala-asteen viidesluokkalaista) astumassa pamppailevin sydämin ensimmäiselle maantiedon tunnille. Isommat olivat pelotelleet hurjilla jutuilla, kuinka opettaja oli kamalan tiukka ja karjui vähästäkin. Tiesin, että opettajan nimi oli Koukku - oppilaat eivät hänestä muuta nimeä käyttäneet. Myöhemmin kyllä selvisi sekin, miten nimi oli syntynyt joskus kolmikymmentä luvulla aluksi väännöksenä Hellaakoski - Hellankoukku, joka sittemmin lyheni Koukuksi.
Ulkonökäkään ei rahoittanut: hän oli karunnäköinen mies, mielikuvissani yhä pukeutuneena karheaan tweedpukuun, ja kuten kuvasta näkyy, profiili on oudon jyrkkä. Myähemmin olemme nähneet saman profiilin muuallakin, esimerkiksi Tampereen Hämeensillan veistoksessa, sillä Aaro Hellaakoski oli naimisissa kuvanveistäjä Väinä Aaltosen sisaren kanssa, ja taiteilija käytti mielellään lankonsa persoonallisia piirteitä mallinaan. Tunnettu on myäs monessa kirjallisuudenhistoriassakin julkaistu penkkariauton kuva, jossa äidinkielen opettaja E.A.Saarimaa syöttää kielikukkasia Hellaakosken runoratsulle.
Osa isompien pelottelusta piti kyllä paikkansa. Koukku oli tiukka ja vaativainen mies - ei kyllä uskaltanut jättää tehtäviä tekemättä. Muistan esimerkiksi itse syyspimeänä iltana etsineeni kasvitieteellisestä puutarhasta lehtimalleja uuteen kasviopin vihkoon, kun en ollut alkuperäistä läytänyt. Serkkuni kertoo päiväkirjassaan, miten hän oli joutunut hyppimään yhdellä jalalla luokan ympäri jostakin häiriöstä. Ekaluokkalaiset oppivat nopeasti, että sormi ei saanut eksyä suuhun, muuten sai kastaa sen mustepullossa. Pari luokkatoveriani keksi, että antaisimme Koukulle lahjaksi tutin, joka sitten jonkin aikaa kiersi luokassa tarvitsevilla. Toki se käytiin pesemässä käytävässä aina vaihdettaessa.
Mutta ei kestänyt kauaa, kun jo huomasimme, että karuus oli vain pintaa. Pikkutytöt olivat hänen erityisessä suosiossaan. Kerran luokan pienin oppilas oli näyttämässä jotakin kartalta eikä ylettynytkään asianomaiseen kohtaan. Koukku nosti hänet muitta mutkitta syliinsä, niin että hän ylettyi oikeaan. Ja saman huomasivat monet muut tyttöpolvet aikanaan. Minulla on tässä näytteeksi abiluokan 1943 Koukulle kirjoittaman penkinpainajaislaulun sanat, jotka ovat sukeltaneet esiin juhlavuoden touhujen yhteydessä.

Sävel: Maa ponteva Pohjolan äärillä on

Sisun hurjan Koukkumme kaikki ties, 

kuka hänen käskynsä väistää vois,

kun kerran on ärjynyt luontsan mies

on luulot - pois.

Me tunnemme urhosta toisenkin puolen,

kun pääsee syvemmäs ulkokuoren:

Siell kohtaa huumorin railakkaan

Ja laajan runouden ihmemaan,

Sen uskomme, on Koukkumme

lempeä, lempeä!

Kaikki me tiesimme, että Koukku oli runoilija, vaikka emme itse silloin vielä runoja ymmärtäneet. Kävimme kuitenkin aina uuden kokoelman ilmestyessä vanhaa Tyttänorssia vastapäätä Runeberginkadulla olevassa Vainion kirjakaupassa ihailemassa ulkoasua ja tunsimme suorastaan jonkinlaista ylpeyttä, ikään kuin meihinkin lankeaisi jokin hohto. Eikä se ihan perätäntä ollutkaan. Esimerkiksi runo Lasten oppilas on kirjoitettu juuri samalle 1943: n abiluokalle.

Kallion kumpurata

aurinko hautoikos?

Lapsensilmiä sata

sulatti naamios.



Kalliota vasten

aallot läikkyneet.

Sielut tuhantein lasten

on sua huuhdelleet.



Miss oli opettajat?

Miss oli oppilaat?

Vaikea sanoa. Rajat

joskus on mutkikkaat.



Tiedät: sielusi talon

raivasit puhtaammaks,

tuhanten silmien valon

vastaanottajaks.

Kun serkkuni luokka pyysi avustusta luokkalehteensä, syntyi runo Kerttusen terveiset:

Jospa nyt sitten punon

lehteenne pienen runon,

vaikka en muuta keksi

kuin mitä viimeiseksi

kerttusen kurkusta kuulin.

Näin sen sanovan luulin:



Meneppäs Koukku ja supise näin

sinne Tyttänorssiin päin:

Hyvää päivää, III A,

saan teille suvea toivottaa.



Vielä kaiketi muistatte minut,

vaikka olen kaukana talvehtinut

siellä, missä päivä oli tulista

jotta sauhua pihisi sulista

eikä jaksanut laulaa.

Neekerit silti nähtiin ja kuultiin,

muutaman kirahvin pitkää kaulaa

kirkontorniksi luultiin.

Kivaa se oli, mutta tänne teki mieli.

Täällä on taasen irralla kieli,

kohoan säteilevään

ilmaan viileän kevään,

ylistän vesiä, salmien suita,

silmuihin puhkeilevia puita,

rentukan kultaan, pajujen kissiin

ihastunut olen taas ihan vissiin.

Odotan teitäkin tänne

poluille toukokuun.

Paljon ystäviänne

helisee oksilla puun.

Kouluajasta harvoin jää mieleen yksittäisiä tunteja, mutta olen huomannut, että sekä itselläni että monella luokkatoverillani on selkeä muistikuva juuri jostakin Koukun tunnista. Muistan ensimmäisen maantiedon tunnin, jolloin tutustuimme karttaan piirtämällä jokainen ruutuvihkoon luokkahuoneen pohjapiirroksen ihan tarkasti mittakaavaan. Yleensäkin Koukun opetuksessa tehtiin itse hyvin paljon, mikä nykyoppilaille on normaalia, mutta silloin oli varsin uudenaikaista. Eron huomasi selvästi, kun opettajamme välillä vaihduttua pääsimme muutaman vuoden päästä taas Koukun oppilaiksi. Silloin oli vuorossa mustien maanosa, jonkanimisestä kirjasta opiskelimme Afrikkaa. Minulla on selvä näkäkuva piirtämästäni arteesisesta kaivosta ja sadeprofiilista, vaikka itse vihko on jo aikoja sitten hävinnyt.
Lukiossa en opiskellut biologiaa, mutta yhtä kaikki olin syvästi järkyttynyt, kun eräänä marraskuun päivänä levisi tieto, että Aaro Hellaakoski oli kuollut. Kuuntelimme hiljaa rehtorin aamuhartaudessa pitämää muistopuhetta. Sain myös olla koulun kuoron mukana laulamassa hautajaisissa. - Hellakosken kuoleman jälkeen ilmestyi vielä yksi runokokoelma, joka kertoi meille selvästi, että hän oli kestänyt sairautensa näyrän miehekkäästi ja aivan kuoleman edellä oli kirjoittanut mm seuraavan lyhyen runon:

Kuolema istuu olkapäällä. Korppinakos? Ei niin.

Pienenpienellä linnun nokalla poskeen koputettiin

luvaten laulua jotakin, jonka takia kannattaa

varrota hetkeä, jolloin kaikki salvat raukeaa.

Olen usein ajatellut juuri Hellaakosken kohdalla, mitä tarkoittaa hänen runonsa

  
  

PORTIT

Kaksi porttia on kuolemalla.

Ensimmäinen, jonka taakse mennään

välitilaan, varttomaan, että 

sammuu kaikki, ketkä meitä muistaa, 

aivot, joitten komeroissa yhä

elämme, ei syöden eikä juoden,

muutenkin jo muuttuneina miltei

kieropeilin kuvan kaltaisiksi,

vapauteen melkoiseen jo silti 

siirtyneinä, irti vaivoistamme,

maininnoitten yltämättämissä,

kuulettamatta parjauksen kieltä.

Toisen portin taakse astut silloin

kun ei muistajaa, ei lasta eikä

lähimmäistä eikä tuttavaa,

jonka tajunnassa ehkä liikuit

äsken vielä. Nyt se portti painuu

viimeinkin umpeen; aivan hiljaa,

huomaamatta silmän yhdenkään

siirryt lopulliseen. Olet vapaa.

On vielä paljon niitä, jotka, kuten minä, muistavat Hellaakosken erinomaisena opettajana, niitä, jotka ovat kuunnelleet häntä maantieteen laitoksella ja vielä meidän jälkeemmekin tulee olemaan niitä, jotka muistavat hänet yhtenä Suomen suurimmista runoilijoista.

Linkkejä

Aaro Hellaakoski (Oulun kaupunginkirjasto)

Hellaakoski

Viimeinen dinosauri

Hauen laulu

Pisara

Sivun laati Ritva Raesmaa