KEVÄTYHTIÖ













Topeliuksen aloitteesta perustettiin vuonna 1870 Kevätyhtiö (Maj Föreningen) pikkulintujen suojeluaatteen merkeissä. Toukokuussa vietettiin juhla Kaisaniemen kentällä ja se kokosi suuren joukon eri Helsingin koulujen oppilaita. He saapuivat paikalle lippuineen, opettajiensa seurassa. Suomalaisen tyttökoulun lipun aiheena oli lehtiseppeleen ympäröimä lentävä kyyhkynen, ja lipun oli suunnitellut lehtori Godenhjelmin isä, taidemaalari B.A.Godenhjelm. Jokaisella koululla oli kuninkaansa tai kuningattarensa, joka tyttökoulussa valittiin kahden ylimmän luokan oppilaiden joukosta. Topeliuksen läsnäolon oppilaat muistavat hyvin: hän seisoi Kaisaniemen portilla katselemassa koululaisten ohimarssia. Juhla vietettiin puheiden, leikin ja laulun merkeissä.

On the initiative of Topelius The May Society was established in 1870. The idea was to protect the small birds. The Mayfiest was held on the fields of Kaisaniemi and a big group of pupils from different schools of Helsinki cathered there carrying their flags. The subject of the flag of The Finnish Girls´s School (our school at the beginning) was the flying dove surrounded with the wreath of leaves designed by B.A.Godenhjelm. Every school had its king or queen who was chosen among the older pupils. Topelius used to stand on the gate of Kaisaniemi watching the pupils march by. The day was spent with speeches, playing and singing.

Näin sitä kuvailee Katri Bergholm kirjassaan Kuultua ja elettyä:

"Toinen tapahtuma oli keväällä, jolloin meidän piti valita Topeliuksen perustaman kevätyhdistyksen kuningatar. Tiila, johtajattaremme Ottilia Stenbäck, tuli meitä hakemaan ja vei meidät ylimpään kerrokseen seitsemänteen luokkaan ja kehoitti meitä valitsemaan tytöistä sen, joka mielestämme olisi kaikkein herttaisin. Tällä luokalla minulla oli monta tuttavaa, olihan siellä Meurmanin tytöt, Helmi Krohn ynnä monta muuta. Me tarkastimme näitä onnellisia yläluokkalaisia, ja kahden välillä oli kilpailu. Toinen oli suloinen vaaleatukkainen Helmi Järnefelt, joka sittemmin meni naimisiin varatuomari, oikeuskansleri Axel Charpentierin kanssa, toinen oli Maila Winter, sittemmin tunnettu kirjailijamme Maila Talvio, professori J.J.Mikkolan puoliso. Me pidimme molempia hyvin suloisina, mutta Maila Winterin loistavat silmät ja pitkä, kihara tukka olivat kuitenkin yliveto, ja niin me kaikki huusimme kuin yhdestä suusta:"Maila Winter, Maila Winter." Kai muillakin luokilla oli sama mieli, sillä Mailasta tuli kevätyhdistyksen kuningatar. Kevätyhdistyksen huviretki oli koko kevään suurin tapaus. Koko koulu marssi silloin juhlakulkueessa joko Kaisaniemeen tai Eläintarhaan viettämään siellä ihanan päivän kilpailuineen ja leikkeineen. Kulkueen etupäässä kulki kuningatar valkoisessa puvussaan kantaen kevätyhdistyksen vaaleansinistä lippua, missä oli pikkulinnun kuva, ja toisessa kädessään hänellä oli iso ruusukimppu. Minä olin niin ihastunut suloiseen kuningattareemme, että pyysin muistoksi häneltä yhtä vaaleanpunaista ruusunlehteä hänen kukkavihkostaan, mikä varmaan vieläkin on tallella muistojeni joukossa.
Mutta kulkueellamme oli myöskin kuninkaansa, ja se oli tällä kertaa maisteri Aukusti Herman Kallio. Hänellä oli valkovuokoista sidottu suuri seppele yllään, joka marsalkan nauhan tavoin kulki yli toisen olkapään. Hän kulki kulkueen vieressä kuningattaren lähellä. Näin kukitettuina marssimme koko koulu läpi kaupungin juhlapaikkaamme. Tästäkin huomaa, että Helsinki vielä silloin oli pikkukaupunki, koska tällainen lasten kulkue saattoi niin rauhassa lähteä huviretkelleen. Ja totisesti maisteri Kallio oli ystävällinen, kun suostui noin koristeltuna taivaltamaan läpi kaupungin.
Perille tultaessa joku opettajista, luullakseni Tiila, selitti yhdistyksemme merkitystä ja että meidänkin tuli omalta kohdaltamme olla ei vain kesäystäviemme pikkulintujen, vaan myöskin kaikkien meitä heikompien ihmislasten tuki ja turva. Sitten seurasi koulumme kuorolaulua, joku lausui runon, ja sitten alkoivat kilpailut. Eivät ne mitään "olympialaisia" juuri olleet, sillä urheilu alkoi vasta orastaa poikakouluissa Ivar Wilskmanin ansiosta, ja tyttökouluissa voimistelu oli enimmäkseen liikkeitä ja hiukan kiipeämistä ja hyppyjä, vaikkakin meillä oli sen ajan etevin naisvoimistelija, rouva Elin Kallio, tai kuten kaikki häntä nimittivät "mamma Kallio", opettajanamme. Mutta sen sijaan kilpailtiin pallonheitossa, hyppynuoralla hyppäämisessä ja myöskin kilpajuoksussa. Palkintoina oli joku pieni muistoesine. Muistan, että minä, joka en koskaan ollut hyvä voimistelija, osasin kuitenkin hypätä nuoraa, niin että sain palkinnon molemmissa näissä lajeissa. Voi, kuinka olin ylpeä ja onnellinen!
Ja sitten alkoivat leikit, piiritanssit ja arvausleikit, joihin opettajammekin ottivat osaa. Kyllä tämä huviretki oli kevään huipputapaus ja niin hauska, että oikein säälittää, etteivät nykyajan lapset saa ottaa sellaisiin osaa ja saada yhtä hauskoja muistoja kuin me. Näitä kevätyhdistyksen retkiä jatkui vielä muutama vuosi, kunnes ne ehkäpä kaupungin kasvun tai jonkin muun syyn vuoksi lakkautettiin meidän sanomattomaksi suruksemme. Ikäänkuin korvauksena siitä saimme kesäkussa 1893 tehdä koko koulu huviretken setä Topeliuksen luo Koivuniemeen. Sinne lähdimme laivalla opettajat mukanamme. Perillä saimme leikkiä ja uida ja katsella satusedän kaunista kotia, missä varmaan itse satujen hyvä haltijatar näkymättömänä asui. Sitten setä Topelius puhui meille velvoittavasti tehtävästämme suomalaisina tyttöinä. Unohtumattoman ihana päivä! Osa meistä, minä niitten joukossa, käveli sieltä Tikkurilan asemalle. Mutta ensin huiskutettiin nenäliinoilla niin kauan kuin näimme rakkaan vanhuksen vastaavan huiskutuksiimme. Matka sujui helposti laulaen ja iloisesti toisillemme kertoen päivän ihmeellisiä tapahtumia." 

Keväällä 1893 Kevätyhtiö sai pitää suvijuhlansa Östersundomin Koivuniemessä, runoilijan
myöhäisiän kodissa, josta Aune Krohn on kirjoittanut koulun 50-vuotisjulkaisuun kuvauksen.



KEVÄTYHTIÖ KOIVUNIEMELLÄ

Ensiluokkalaisen muistelmia


Kun olin pikkutyttö, näin siskollani vinokaiteen muotoisen punertavan lappusen, jossa oli
linnun kuva.  Se oli "Kevätyhtiön" pikkulintujen pienten suojelijain yhdistyksen eli - kuten
siihen maailman aikaan sanottiin -"yhtiön merkkinä."  Ja kuin kaunis uni kajastelivat
mielessäni sen kevätretket, jolloin tyttökoululaisetkin läksivät  muiden mukana luonnon
helmaan, taajana parvena, nuori kuningattarensa etunenässä.  Tuo runollisuuden hohde oli
kuitenkin kouluelämästä jo sammunut, kun allekirjoittanut vapisevin sydämin istui tyttökoulun
penkillä päästäkseen "sisään" hänkin tuohon juhlalliseen rakennukseen, jonka avaroita tiloja
ja korkeita kattoja hän oli jo pienenä pahaisena ihaillut ollessaan "lussijuhlissa" isojen
siskojensa kutsuvieraana.
-----

Kävipä siis riemun humaus kautta koko koulun, kun armeliaat opettajat keksivät jotain: koulu
pääsee Koivuniemelle setä Topeliuksen luo!
 Setä Topelius oli sen ajan lasten tenhosana.  Hän rakasti meitä ja me rakastimme häntä - se
oli meidän polven suuri onni, sillä onnellista on saada rakkautta ja itse rakastaa.  Hymyillen
hän kulki koulussamme pitkän kunniakujamme läpi, valkohapsisena ja ystävällisenä,
nyökytellen oikealle ja vasemmalle ja kohdaten kaikkialla kirkkaita, ihastuksesta väriseviä
lapsensilmiä.
 Ja nyt pääsisimme hänen luokseen, hänen kotiinsa!  Sen yhteydessä toteutui pienen ensi
luokan tyttösen toinenkin unelma: hän sai elää Kevätyhtiön juhlan kuningattarineen
kaikkineen.  Niin oli siellä korkeammissa ilmapiireissä päätetty, ja niiden toimesta heräsi
vanha Kevätyhtiö vielä kerran henkiin yhdeksi kesäkuiseksi päiväksi.
 Meillä oli todella "hirvittävän hauskaa" oikeaan koulutyttömallin, ainakin meidän
alaluokkalaisten.  Mekin saimme näet olla mukana kuningatarta valitsemassa.  Luoksemme
tulla touhusi muuan noita suurella kunnioituksella katselemiamme viidesluokkalaisia, ja
meille mainittiin kaksi ehdokasta, joiden kannattajat saivat asettua eri puolille
luokkahuonetta.  Perin jännittävää se oli ja ensiluokkalaisten vähäistä arvoa kohottavaa.
Sitten me läksimme suurelle matkallemme kahdessa joukossa, heikommat laivalla ja
reippaammat junalla ja jalkapatikassa. Ja muassa oli meillä kukkia ystävällemme.  Eri
luokilla piti olla edustajansa, joka ojentaisi kukat ja - ja - sanoisi muutaman sanan.  Toisin
sanoen, pitäisi puheen setä Topeliukselle!  Kyllä sen pienen ensiluokkalaisekin sydän
sykähteli, kun hän laivan punasametilla istuen kirjoitteli "puhettansa" ja ajatteli lähestyvää
juhlallista hetkeä.  Eivät taitaneet maistua edes auringonkultainen, ihana meri ja kesäiset
saaristomaisemat, joita toiset mielin määrin ihailivat.  Puheen oli tosin määrä käydä
johtajattaren turvallisen tulikokeen läpi, mutta sittenkin...  Kovin olikin myöhemmin pieni
kirjoittaja häpeissään, kun hänen muistikirjaansa tuli itsensä neiti Stenbäckin omalla
käsialalla "setä" joka paikkaan, mihin lapsenkäsi  - ja luultavasti -sydänkin oli kirjoittanut
yksinkertaisesti vain "sinä".  Mutta kelpasihan se muuten sentään, vaikka lienee "Tiila" salaa
hymyillyt sen suurta lapsellisuutta, ja niin oli huolen taakka siltä osin keventynyt.
Vehmainen, armas Koivuniemi! Joka kerta, kun näen kuvasi, muistan ilmielävästi tuon
lapsuuteni kirkkaan päivän, iloisen nuoren parvemme, kauniin kuningattaremme ja ennen
kaikkea kultaisen auringonpaisteen ja rakkaan, vanhan ystävämme.   Me uimme
Koivuniemen rannassa, me leikimme sen koivujen suojassa, me pääsimme sen tilavaan,
valoisaa ruokasaliin, jossa pitkällä pöydällä oli suuri tarjotin kukkuroillaan "hyvää" lapsille.
Niin, annoimmehan me kukkamme ja pidimme puheemme.  Se ei tapahtunut
päärakennuksessa, vaan erään toisen rakennuksen avoverannalla.  En tiedä, kuinka lienevät
muut suoriutunee, mutta sen ensiluokkalaisen kävi hullusti.  Kaikki varoitukset, kaikki hyvät
neuvot ja konseptinkorjaukset unohtuivat, ja "sedästä" tuli kuin tulikin "sinä".  Mutta Topelius
hymyili kaunista hymyään ja taputti tyttöstä päälaelle.  Hän kuuli vain lapsen vapisevan
kiitoksen saduista ja rakkaudesta ja kaikesta kauniista - ja ymmärsi.  Isosisko,
neljäsluokkalainen, taisi nuorempaansa häveten närkästyneenä antaa torut tyhmyydestä,
muuta siitä huolimatta pelko ja vavistus haihtuivat ja vaihtuivat jo ujoksi nauruksi, kun
rakastettu, leikillisyydestään kuulu "pappa" Kallio, jopka rehevänä ja hyväntuulisena istuskeli
portailla, kysäisi veitikka silmänurkassa:"No, pelottikos?"
  Niin päivä kului riemuisana. Tyttösemme sillalta mereen lentänyt ja uimataitoisten toverien
pelastama hattukin oli jo ennättänyt kuivua korkean rantaruohikon varassa, kun viimein
käskettiin kokoontumaan päärakennuksen edustalle: setä Topelius pitäisi puheen.  Moni
lapsenmieli unohti viikkojen viertyä hänen varmasti ylevät sanansa, muuta sydän ei
unohtanut ihanaa kesäillan aurinkoa, joka valoi kultiaan vanhan rakastavakatseisen miehen
hopeahapsille, ja syvimmästä sydämestä lähti jäähyväishuutomme, reipas,
riemukas:"Eläköön, setä Topelius!"  Hilpeinä lähdimme kaikki astelemaan jalan kohti
Tikkurilan asemaa tien kajahdellessa laulustamme.  .  . "Raitis, hei, pilvetön päivä kirkas
vaan!"  Ei ollut huolta, pelkkää riemua.  Ja niin emme taitaneet kukaan pahoitella, että
kävimme sinä vuonna koulua vielä kesäkuussa.  Rakas, vaikkakin sillä kertaa kiusallinen
opinahjomme oli hankkinut meille haihtumattomaksi muiston sellaisen, jota me ihmislapset
niin suuresti kaipaamme elontaipaleellamme, jotain kirkasta ja kohottavaa, hyvyyttä ja
rakkautta.

					Aune Krohn  vuonna 1919
Takaisin